Keitä ne ovat, ne sankarivanhemmat?

Luen uutista (YLE 15.6.2024) traagisesta tapauksesta, jossa äidin epäillään murhanneen kahdeksan kuukauden ikäisen vauvansa. Kirjoituksen viimeisessä lauseessa psykiatrisen vankisairaalan osastoylilääkäri Hanna Putkonen toteaa "Jaksamattomuus ei ole häpeä. Voimat voivat loppua keneltä tahansa. Ei tarvitse olla sankariäiti." Tulkitsen kommentin niin, että sankariäitiyden tavoittelulla tarkoitetaan vastakohtaa tilanteelle, että tunnustaisi voimiensa ehtymisen ja pyytäisi muilta apua.

Jään pohtimaan kommentin äärelle, mitä yleisesti käsitämme sankaruudella. Suomalaisen kulttuurin sankaruuskäsitykseen usein liitetään juuri yksin puurtaminen ja pärjääminen: että vain jaksaa ja jaksaa, huolehtii kaikista ja kaikesta – yksin. Jaksaa kaiken ja kestää kaiken. Sisulla siitä selviää.

Käsitys sankaruudesta muuttuu yhteiskunnan arvojen mukana. Siten sankarikuva kertoo lopulta paljon siitä, mitä toisissamme arvostamme. On suuri merkitys sillä, miten kanssaihmiset suhtautuvat esimerkiksi vanhempiin. Mistä teoista he saavat kiitosta ja arvostusta?

Yksilösuoriutumisen sijaan olisi tärkeää siirtää ajatusta yhteisöllisyyden vahvistamiseen, mitä tukiverkon solmiminen edustaa. Mitä jos sankarivanhemmuutena pidettäisiinkin sitä, että tunnistaa oman tai perheen heikentyneen tilanteen, että ei yksinään enää pärjää, ja rohkaistuu pyytämään tukea? Sankaruutta olisi rehellisyys ja hyväksyntä niin itseä kuin muita kohtaan.

Sankareita ihastellaan ja pidetään esikuvina. Lapset, etenkin pienimmät heistä, lähtökohtaisesti ihailevat vanhempiaan ja pitävät heitä sankareinaan. Siten vanhempi, joka pitää huolta itsestään ja turvautuu toisiin, näyttää samalla esimerkkiä avun ja huolenpidon vastaanottamisesta. Teko toimii esikuvana myös jaetusta sekä tuetusta vanhemmuudesta ja ihmisyydestä. Jos lapsi tottuu perheen vaikeisiin olosuhteisiin ja pitää normaalina, ettei ulkopuolista tukea haeta tai saada, voi olla, ettei lapsi tai nuori myöhemminkään elämässään ymmärrä toisiin tukeutumisen mahdollisuutta.

Toisaalta ei avun hakemisen pitäisi vaatia urotekoa, sen enempää rohkeutta tai minkään kynnyksen ylittämistä. Valitettavasti sosiaalisesti tuotettu häpeän tai epäonnistumisen kokemus monesti vaikeuttaa askeleen ottamista. Kuten Putkonen kuitenkin toteaa jaksamattomuudesta: se ei ole häpeää.

Sosiaaliala voi mitä suurimmissa määrin olla rakentamassa toisenlaista sankarikuvaa. Mitä jos neuvolassa, sosiaalipäivystyksessä, lastensuojelussa ja muissa perheiden arkea lähellä olevissa tahoissa arvostavasti todettaisiin, että "Olipa sankarivanhemman teko, kun otit yhteyttä." Ehkä tämä voisi olla konkreettinen tapa laajentaa käsitystä siitä, mitä kaikkea sankarillisuus voi pitää sisällään.

Sankaritekoja ei voi toteuttaa ilman niille luotuja todellisia mahdollisuuksia eli tässä tapauksessa helposti saavutettavia, riittäviä ja turvallisia palveluja. Palveluja on oltava tarjolla silloin, kun niitä uskaltaa hakea. Siten myös palvelujen resursseista päättävien on tarpeen osoittaa sankarillisuutta: tarinoissa sankari on monesti hän, joka on heikomman puolella eikä jätä pulaan.