Näihin hommiin ei synnytä, vaan näihin kuollaan?

Aamuruuhkassa matkalla töihin. Radiossa soi kappale “Näihin hommiin ei synnytä, vaan kuollaan.” Hymähdän ja jään pohtimaan lausetta. Monen työpaikalla läppäri käynnistyy ja tulvii kiireellisiä viestejä, konsultaatiopyyntöjä, keskeneräisiä asioita. Kalenteri kiirehtii palaveriin, puhelin piippaa kriisitilanteesta, joka vaatii reagointia. Kahvi jäähtyy ja priorisointi tuntuu mahdottomalta.

Tämä on useimpien sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden arkea. Päivä täyttyy jatkuvasta multitaskaamisesta, syrjäyttää rauhallisen ajattelun. Aivotutkija Mona Moisala muistuttaa olevan epärealistista odottaa, että ihminen pystyisi keskittymään täysipainoisesti kahdeksan tuntia. Todellisuudessa aivot jaksavat keskittymistä vaativaa työtä noin 4–6 tuntia päivässä.

Jäikö ajatus mieleesi?

Moni tietää, miten aivoja tulisi suojella. Silti liian usein tauko jää pitämättä – kenties työkulttuuri ei salli sitä? Tauko luetaan laiskotteluksi ja viesteihin vastaamisen viive välinpitämättömyydeksi. Moisala tuo esiin, että juuri jatkuva reagointi on myrkkyä aivojen keskittymiskyvylle. Jos palautumista ei tapahdu päivän aikana, aivot siirtyvät selviytymistilaan. Siellä ei synny luovia ratkaisuja eikä laadukkaita kohtaamisia – vain suorittamista.

Onko jaksamisellasi rajoja?

Kun palautuminen jää väliin, keskittyminen herpaantuu. Kohtaamistyö edellyttää keskittymistä, jolta kuormitus vie pohjan. Tunnistamme asiakkaidemme jaksamisen rajat, mutta omamme jäävät usein tunnistamatta. Suostumme ylimääräisiin tehtäviin, venytämme työpäiviä ja kannamme asiakkaiden tarinoita kotiin. Kehittämishankkeisiin ja kyselyihinkin pitäisi osallistua – nehän vievät vain hetken. Oman hyvinvoinnin esiin nostaminen tuntuu lähes tabulta.

Kehittäminen – muuta kuin lisäkerros kuormitukseen?

Kolmen hyvinvointialueen lastensuojelun henkilöstön osaamiskartoituksen tuloksista nousi esiin työn arki: kehittämiselle ja oman osaamisen vahvistamiselle ei löydetty tilaa. Vaikka työntekijät pitävät osaamisen kehittämistä tärkeänä, sen edellytykset puuttuivat. Moni koki, ettei oman osaamisen kehittäminen ole kiinni motivaatiosta, vaan rakenteista. Sirpaleisen työn jatkuvissa keskeytyksissä on vaikea pysähtyä miettimään, mihin suuntaan osaamistaan pitäisi viedä. Kehittäminen ei saa olla erillinen sivupolku, vaan olennainen, jatkuva osa työtä – mahdollisuus, ei taakka.

Lentokoneneuvo: happinaamari ensin itselle

Viisas kollegani lastensuojelusta totesi kerran, että “Toimitaan kuin lentokoneessa – ensin happinaamari itselle, sitten vasta voi auttaa toisia.” Se on mielestäni kiteytys auttamistyöstä. Voidaksemme olla läsnä ja tukea muita, meidän on ensin huolehdittava omasta jaksamisestamme. Tämä ei ole itsekkyyttä – se on työn laadun ja vaikuttavuuden edellytys.

Sote-alan tulevaisuus ei voi perustua pelkkään selviytymiseen. Työstä on tehtävä mielekästä ja kehittyvää, jotta se houkuttelee ja pitää osaajat. Työnantajilla on vastuu luoda olosuhteet, joissa jaksaminen ja oppiminen ovat tie kestävään kehitykseen.

Kuva: www.pexels.com (ilmaiset kuvat)

Jaana Rantalainen on pitkään sosiaali- ja terveyspalveluissa työskennellyt asiantuntija, joka tarkastelee työelämän ilmiöitä niin kentän kuin kehittämisen näkökulmasta. Teksti pohjautuu julkaisuun: Moisala, M. (2024). Tyhmä työelämä – Kuinka pelastaa ajatustyöläisen aivot. Otava.