PALVA-hanke vaikuttavuusmittaamisen onnistumisen jäljillä Joensuussa
Sosiaali- ja terveysministeriön myöntämän, EU:n kertaluontoisesta elpymisvälineestä (Next Generation EU) rahoitetun Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeen (PALVA, 2024–2025) osatutkimus 4:ssä toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueella neljä tutkimustyöpajaa, yksi kullakin hyvinvointialueella. Työpajoissa arvioitiin digitaalisesti käytettävän 3X10D-elämäntilannemittarin sopivuutta sosiaalialan asiakastyöhön ja koottiin kokemuksia laajemminkin vaikuttavuusmittareiden käytöstä sosiaalialan työssä.
Joensuussa pidetty Siun soten tutkimustyöpaja (26.2.2025) oli järjestyksessään neljäs mielenkiintoinen kohtaaminen asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden, heidän esihenkilöidensä sekä tiedonhallinnan asiantuntijoiden kanssa. Tutkimuksellisessa kehittämistyössä, kuten Joensuun työpajassakin, löytyy kiinnostavia kysymyksiä, joita mielellään nostaa laajempiin jatkokeskusteluihin blogilla.
Nuorten mielenterveyden pulmista on puhuttu viime vuosina julkisuudessa paljon. Sosiaalityöntekijöiltä kuulee usein sosiaalityön ruuhkautumisesta mielenterveyspalvelujen puutteiden vuoksi – milloin kyse on esimerkiksi erityisen vaativasta lastensuojelusta ja milloin vaikkapa koulukuraattoreiden oppilaitoskuulumisista. Huolta kuulee siitä, hukkuuko sosiaalityön osaaminen, sisältö ja työaika ennen muuta terveydenhuollon tehtävien paikkaamiseen.
Terveydenhuollon potilastyölle esimerkiksi diagnoosia selvittävien mittareiden käyttö on yleensä ottaen tutumpaa kuin mitä oman alansa mittarit ovat sosiaalityölle. Toki sosiaalityössä voidaan tarvittaessa hyödyntää terveydenhuollon mittareitakin, mutta eikö olisi mitä kiinnostavinta tietää, mitä sosiaalityön mittarit kertoisivat niistä asiakastilanteista, joiden taustan saattaisimme ensi alkuun mieltää pääasiassa mielenterveyden vaikeuksiksi ja terveydenhuollon ruuhkautumiseksi?
Mitä lisävalaisua, inspiraatiota ja ratkaisuja esimerkiksi oppilaitoksessa toisi se, jos kuraattorilla olisi kerrottavanaan laajempaakin mittaritietoa sosiaalityöstä, ja tieto yhdistyisi dialogien kautta siihen, mitä terveydenhoitajalla olisi kerrottavanaan potilastyöstä? Paljastuisiko arvokkaita johtolanganpäitä myös ongelmien ehkäisemiseen? Niin että onko se tämä meidän ’Kiva koulu’ miten kiva tätä nykyä kuinka monelle? Entä voitaisiinko vaikuttavuutta yhteiselle ‘kouluturvallisuustyölle’ hakea miten monialaisesti, muidenkin ammattiryhmien osaamisella, kuten vaikka poliisin pitämillä ajankohtaisluennoilla?
Vastaavatkohan lapset ja nuoret näihin mittareihin? Aina on varmaan osa heitä, joille vastaaminen voi olla eri syistä vaikeaa, jopa vastenmielistä. Mittareita ja kohtaamisia voidaan kuitenkin kehittää niin, että yhä useammat kykenevät vaikkapa kuva-avusteisesti kantansa ilmaisemaan. Luottamus on luotava kohtaamisissa yhdessä. Siihenkin neutraali, selkeä ja kaikille asiakkaille yhteinen mittari voi motivoida – niin asiakasta kuin työntekijää.
