Paremman pelon paradoksi

Suurituloinen uraohjus saapuu hektisen päivän päätteeksi kotiinsa. Takana on palavereita, satoja ihmisiä koskevia päätöksiä, kiireinen lounas ja litroittain kahvia, jolla hän toivoo vireystilansa pysyvän yllä. Kotiin palaavan mieli ja keho ovat niin ylivirittyneet, ettei huomisen työpäivän agenda jätä rauhaan. Vastassa kotona ovat pienet lapset, jotka kaipaisivat niin kovasti vanhemman huomiota ja hoivaa. Voimat ja keskittyminen eivät riitä. Osakseen hän saa moitteita siitä, ettei vanhemmuus kiinnosta. Silti iltaakaan ei kulu, etteikö tämä ihminen nukkumaan mennessään toivoisi asioiden olevan toisin. Häntä kalvavat syyllisyyden tunteen kyllästämät ajatukset vanhemmuudesta ja perhe-elämästä, mutta toisaalta myös vastuuntunnon herättämät ajatukset työyhteisöstä ja uran mahdollistamasta elintasosta, jonka ympärille menestyjän identiteetti on rakentunut.

Päihderiippuvainen vanhempi haluaisi tavata lapsensa. Takana on vuosia, joiden aikana hän ei ole voinut olla se vanhempi, joka olisi halunnut olla. Elämänkokemustensa vuoksi hän on oppinut lievittämään ahdistustaan ja pelkotilojaan päihteillä, sekä menettänyt huoltajuuden ja fyysisen yhteyden lapsiinsa. Osakseen hän on saanut moitteita siitä, ettei vanhemmuus kiinnosta. Silti päivääkään ei kulu, etteikö tämä ihminen toivoisi asioiden olevan toisin. Häntä kalvavat syyllisyyden tunteen kyllästämät ajatukset vanhemmuudesta, mutta toisaalta hänen voimavarojansa vie arjesta selviäminen tähän asti opituin keinoin.

Nämä ovat tarinoita ihmisistä. Tarinamme rakentuvat vuorovaikutuksessa kokemustemme ja ympäristömme kanssa, mutta yhteistä meille on fyysisen turvan ja yhteenkuuluvuuden kaipuu.

Valitettavasti aina emme elä sitä elämää, jota haluaisimme siinä ympäristössä, jossa haluaisimme. Joskus joudumme uhraamaan niitä elämän tärkeimpiä asioita selviytyäksemme. Taistelemme elämässä uhkia vastaan. Uhat vaihtelevat esimerkiksi ahdistavien tunteiden kohtaamisesta elintason, kasvojen tai yhteisön menettämiseen. Sen sijaan aivojen neuroverkostojen tavat oppia keinoja selviytyä toimivat samalla logiikalla, meillä kaikilla.

Elämmepä millaista elämää tahansa, muutosta haluavia on paljon. Muutos vaatii paljon, jopa kokonaan uudenlaisen identiteetin. Joillakin muutos voi tapahtua hetkessä, mutta toisilla aivojen tapa oppia prosessoimaan ympäristö uudella tavalla voi viedä loppuelämän, välillä taka-askeliakin ottaen.

Muutos vaatii aina rohkeutta, apua, tukea ja turvaa asettua sitä ristiriitaisuutta vastaan, joka nykyisen ja uuden välillä vallitsee. Muutos tarvitsee myös vastaanottajan. Sen yksilön tai yhteisön, joka ottaa toisen ihmisen epävarman identiteetin vastaan tasavertaisesti ja mahdollistaa yhteenkuuluvuuden.

Syksyllä 2021 on käynnistynyt Sirkkulanpuiston Etsivän päihdetyön kolmivuotinen EPIS!-hanke, jossa kolme työntekijää ovat valmiita ottamaan ihmisen vastaan tasavertaisesti kohdaten elämäntilanteesta riippumatta.