Unelma hyvinvointivaltiosta elää

Olen viime aikoina kulkenut aikaan yli 50 vuotta sitten. Syynä siihen on ruskea pahvilaatikko täynnä opiskeluaikojen kirjeitä. Niitä, joita olin 1970-luvun alussa kirjoittanut Tampereelta kotiin Savoon ja sellaisia, joita olin saanut kotiväeltä.

Kirjeet kuvaavat hyvinvointivaltion kehityskaarta. Nyt elämme ankeita aikoja, kriisiä kriisin perään, useita uhkia ja taloudellisia vaikeuksia. Kaikkien on kuulemma osallistuttava leikkaustalkoisiin. Erityisesti kaikkein vähäväkisimpien ja heikoimmassa asemassa olevien palvelut tulisi sujauttaa leikkurin alle.  

On niitä vaikeita aikoja ollut ennenkin, ja silti on uutta luotu ja ihmisten elämää kohennettu. Toisen maailmansodan jälkeen säädettiin monia lapsi- ja perhepoliittisia uudistuksia: maksuton kouluruokailu (1948) ja lapsilisät vähävaraisille monilapsisille perheille (1943), kunnalliset äitiys- ja lastenneuvolat (1944), lapsilisät alle 16-vuotiaille (1948) ja aravalainat ja äitiysavustus kaikille synnyttäjille (1949). Myöhemmin tuli kansaneläke, valtion työttömyyskorvaus ja sairausvakuutus. Työaikaa lyhennettiin säätämällä 40-tuntinen työviikko (1965). Unohtamatta peruskoulua, opintotukea ja kunnallista päivähoitoa.

Hyvinvoinnin nousu näkyi koulutusmahdollisuuksien parantumisena. Tai toisinpäin. Ennen peruskoulua kansakoulun neljäs luokka jakoi koululaisporukat kahtia: Osa jatkoi kansa- ja kansalaiskoulussa. Osa taas pyrki, sananmukaisesti pyrki, oppikouluun, ja jos pääsi sisälle, kävi keskikoulun ja ehkä jatkoi lukioon ja eteenpäin.

Kyllä oma opintieni olisi ollut varsin erilainen ilman akateemisia naapureita. Isän mielestä työläisen jälkikasvu ei kuulu oppikouluun. Naapurien puhe koulutuksen merkityksestä sai onneksi isäni toisiin aatoksiin.  

Hyvinvoinnin nousu näkyi kulutustavaroissa. Kotiin tuli televisio, sähköhella ja jääkaappi. 1960-luvun ensimmäiset banaanit tai jugurtit muistaa vieläkin makuna kielellä. Ennen kaikkea hyvinvoinnin nousu näkyi kuitenkin graniitin lujana uskona tulevaisuuteen - kehitys kehittyy, me ja lapsemme selviämme hyvin. 

Millaisia kirjeitä kirjoittaisin nyt? Pelkään opintojen jälkeistä velkataakkaa ja työttömyyttä, ilmastokriisiä tai suursotaa? Tuntuu kuin kehityksen pyörä olisi lähtenyt pyörimään takaperin. Ikään kuin olisimme menossa takaisin historian hämärään yövartijavaltioon, jossa tarvitaan yhä lisää sotilaita, poliiseja ja vartijoita. Painajaista tämä muistuttaa.

Millä luomme uskoa ja valoa hyvinvointivaltion uuteen nousuun? Meillä on Ilmastoisovanhemmat, jotka joka perjantai kokoontuvat eduskuntatalon portaille vaatimaan nopeita tekoja kestävän tulevaisuuden puolesta. Meillä on Elokapina, joka pyrkii herättämään tietoisuutta ilmastokriisin ja sotien seurauksista. Kapina on toki iso ja pelottavakin sana.

Mitä voisivatkaan olla ne pienet teot, joita me voisimme tehdä paremman tulevaisuuden puolesta? Yhdessä. Olimme sitten sosiaalialan asiantuntijoita, eläkeläisiä tai asiakkaita.