Vanhemmuustaidot ”syrjäkyliemme” syleilyssä

Elämme vuotta 2030, ja on jo aikaa siitä, kun ISO verrytteli joukkojaan toteuttamaan lastensuojelussa olevien nuorten avo- ja sijaishuoltoon sisältöjä ja rakenteita yhteisellä Varikko-hankkeella. Tavoitteena oli luotsata näkyä ja pysyvyyttä riittävään vanhemmuuteen sekä ennaltaehkäistä näin monelta osin kuormittavimpia ja viimesijaisia lastensuojelun toimia.

Varikko-hankkeen toiminta kohdistui ESR+ -ohjelman strategisiin tavoitteisiin ja erityistavoitteiden indikaattoreihin. Näistä tavoitteista ottivat kopin Etelä-Savon, Kainuun ja Pohjois-Savon hyvinvointialueet kera ISOn, joka päätoteuttajana toimi hankkeen promoottorina. Hanke toteutettiin moniammatillisesti, ja siinä toteutuivat yhteinen kehittäminen ja vertaisoppimisen periaatteet.

Ehkä moni ei enää muista, mutta näin siinä sitten kävi

Alueilla työstettiin systemaattisia käytäntöjä ja toimintamalleja intensiiviseen vanhemmuustyöskentelyyn lastensuojelussa. Työntekijöiden osaamisen taso sekä käytettävissä olevat keinot kun tuntuivat vaihtelevan maakunnissa olevien resurssien mukaan.

Hankkeen aikana perustettu Varikkotiimi juurtuikin pysyvästi hankealueilla lastensuojelun toimintamalliksi. Tiimissä vanhemmuutta tuettiin moniammatillisessa työryhmässä kuulemalla vanhempien toiveita ja kokemuksia sekä organisoimalla monenlaista verkostoa perheen tueksi. Kainuussa erään nuoren äiti totesikin huojentuneena, että ”tämä vanhemmuustuki on sitä parasta arjen tukea meidän perheelle sitten viime vuosien”. Erityisesti tämä toteamus sai kyyneleen vierähtämään hanketyöntekijän punaisille poskille, kun hän asetti potkurinsa parkkiin Hyrynsalmen kunnantalolle, jossa lyötiin sinetti toiminnan pysyvyydestä. 

Palataanpa alkuun

Niin kuin monissa hankkeissa, sai tämäkin hanke valtavan medianäkyvyyden heti hankekauden alussa. Hankkeen toiminnasta uutisoitiin laajasti valtakunnan mediassa mutta myös Länsi-Savon, Koti-Kajaanin ja Sisä-Savon paikallislehdissä, mikä sai aikaan valtavan kateuden siivittämänä benscmarkkauksen muista maakunnista. Erityisesti kiinnostusta herätti se, kuinka hyvinvointialueiden palvelulupaukset vastaisivat vanhempien ja erityisesti syrjäkylillä elävien perheiden tarpeita.

Mutta hyvinhän siinä kävi. Työntekijöiden mielentaidot lisääntyivät terapeuttisen osaamisen, vanhemmuustaitojen, resilienssin ja mentalisaatiotaitojen vahvistuessa. Perhesysteemissä olevat piilevät voimavarat havaittiin ja asiakasarvon merkitys tunnistettiin lastensuojelussa. Yhtä lailla palvelujen vaikuttavuus lisääntyi mittaripilotointien avulla.

Hankkeen aikana tapahtui siis se, mitä odotettiin. Näissä maakunnissa ja niiden kylillä saatiin aikaiseksi toiminnallisia muutoksia vanhemmuustaidoissa lasten ja perheiden hyväksi. Toki niitä oli luotsattu ponnekkaasti eri hallituskausien aikana myös eri foorumeissa ja seminaareissa, mutta ei koskaan näin mittavalla osaamisella. Mielen liikkuvuuden vahvistuessa ei enää kylien paikalliskuppilassa huomauteltu, että ”yleisempiä lähipalveluja ovat kirjastot, taksit ja alakoulu”.